Hannu Castrén: Muotokuva toimii kuin selfie

Kun peilistä itseään tarkkaileva Hilpi siirtyy maalauksen aiheeksi, hänen katseensa kohdistuukin taulun ulkopuolelle, sen vastaanottajaan. Samalla katseilta kätketty ja intiimi avautuu julkiseksi."

Keskisuomalaisen taidehistorian alkuvaiheesta nousee esiin kolme taidemaalaria: Jonas Heiska, Carl Bengts ja Urho Lehtinen. Taiteen auktoriteetit ovat määritelleet heidän taiteensa huipun nuoruusaikaan, jolloin välitön yhteys septemiläiseen jälki-impressionismiin ja marraskuulaiseen ekspressionismiin oli vielä voimissaan. 

Näin ankaraan rajaukseen ei ole syytä suostua, mutta totta on, että nuoruusvuosien jälkeen syntynyttä tuotantoa on syytä lähestyä erilaisella strategialla. Tehokas tapa on hyödyntää samanlaista tarkkaavaisuutta, jolla löytää sattumia hernekeittokattilasta. Urho Lehtisen taiteilijaura kesti 70 vuotta, ja ”mestariteoksia” löytyy jokaiselta vuosikymmeneltä.

Lehtisen tuotanto on monipolvinen ja tasollisesti ailahtelevakin. Taiteella kun piti aivan ehdottomasti myös elää. Yhdeksi elämäntyöksi riittäisi kymmeniin kirkkoihin tehdyt tilaustyöt, jotka edellyttivät modernismin estetiikasta poikkeavaa näkemystä. Kirkkotaiteeseensa Lehtinen ammensi vaikutteita aina italian renessanssitaiteesta alkaen.

Heiska ja Lehtinen asuivat lähes naapuruksina omissa ateljeetaloissaan Jyväskylän Älylässä. Jyväsjärvi inspiroi molempia ehtymättömästi. Lehtinen löysi luovaa innoitusta jopa vieläkin lähempää: Päivelän kodin perheenjäsenet ja taiteilijaa ympäröinyt arkinen hyörinä ja pyörinä antoivat yllin kyllin aiheita hänen tauluihinsa. Samoin puutarha kukkineen. 

Näyttelyssä on kaksi teosta Päivelän talon rajapyykkien sisältä: Öljyvärimaalaukset Hilja Lehtinen Päivelän keittiössä ja Hilpi. Lehtisen taide edellytti paljon malleja. Hän oli taitava suostuttelija ja mallin paikalle saattoi siirtyä yhtä hyvin taloon tullut luutakauppias kuin peilin ääressä tukkaansa asetteleva tytärkin. Hilpin toimia tarkkaillessaan hän on kuin kameran tarkkuudella pysäyttänyt näkemänsä yhteen hetkeen. Sitä vastoin itse maalauksessa hän halusi löytää sellaisen ilmaisun, joka kasvattaa hetkestä ”ikuisen”.

Kun peilistä itseään tarkkaileva Hilpi siirtyy maalauksen aiheeksi, hänen katseensa kohdistuukin taulun ulkopuolelle, sen vastaanottajaan. Samalla katseilta kätketty ja intiimi avautuu julkiseksi. Taiteilijan yksinkertainen tehokeino suorastaan velvoittaa vastaanottajan pohtimaan peilaamisen sisältämiä syvämerkityksiä. Ehkä nykypäivän selfiet ovat nuorten keino käsitellä samaa asiaa julkisesti.

Urho Lehtinen oli ahkera piirtäjä ja varsinkin kirkollisissa töissä piirtäminen oli välttämätön vaihe. Hilpin muotokuvassa piirtäjä hänessä on jopa etusijalla ja maalarin tehtävänä on herkästi myötäillä. Kun viiva korostuu, väri vaimenee. Silti Lehtinen tuo hillityssä väriasteikossa esiin myös värimaalarin ihanteensa. Vastavärikontrastit elävöittävät sekä mallia että maalausta hänestä. 

Ehkäpä huomaamattaan Urho Lehtinen on soveltanut teoksessaan 1920-luvulla virinneen klassismin tyylipiirteitä. Maalaus ei ole tyyliin pakotettu vaan mestarillinen omassa itsellisyydessään.   

Blogissa julkaistaan kesällä 2020 Hannu Castrénin kirjoituksia Dominoefekti-näyttelyn teoksista.